Audionomien liian vähäinen määrä Suomessa näkyy konkreettisesti hoitoon pääsyn viiveinä, hoitotakuun toteutumattomuutena sekä erikoissairaanhoidon kuormittumisena.
Samalla audionomien oma työkuormitus kasvaa, ja potilaan näkökulmasta kuntoutuspolut pirstaloituvat ja palveluketju on epäselvä. Tämä lisää riskiä viivästyneisiin apuvälineratkaisuihin ja kuntoutuksen tehottomuuteen.
Kuulonkuntoutukseen pääsy viivästyy Suomessa aivan liian usein, hoitojonot ovat pitkiä ja kuntoutus päästään aloittamaan liian myöhään. Kun kuntoutus viivästyy, vaarantuvat sekä yksilön toimintakyky että koko palvelujärjestelmän vaikuttavuus. Kuulonalenema on merkittävä ja kasvava kansanterveydellinen haaste, ja väestön ikääntyessä kuulonkuntoutuksen tarve vain lisääntyy. Tutkimuksissa on osoitettu, että myöhään aloitettu kuulonkuntoutus heikentää kuntoutustuloksia ja lisää riskiä toimintakyvyn laskuun, yksinäisyyteen ja muistisairauksiin. Kyse on potilasturvallisuuden lisäksi ennaltaehkäisevästä hoidosta ja elämänlaadusta.
Kuulonkuntoutus on lakisääteistä lääkinnällistä kuntoutusta, jonka tulee toteutua hoitoon pääsyn määräaikojen puitteissa. Tällä hetkellä näin ei kaikkialla tapahdu. Hoitotakuun viivästyminen kuulonkuntoutuksessa ei ole vain hallinnollinen ongelma, vaan se vaikuttaa suoraan kuntoutuksen vaikuttavuuteen ja potilasturvallisuuteen.
Audionomit ovat kuulonkuntoutuksen erityisasiantuntijoita, jotka vastaavat kuulojärjestelmän diagnostisista tutkimuksista, kuntoutustarpeen arvioinnista, apuvälineratkaisuista, kuulokojeiden ja muiden apuvälineiden sovituksesta, apuvälineisen käytön opettamisesta ja ohjauksesta sekä kuntoutustulosten seurannasta koko kuntoutujan elämän ajan.
Audionomien määrän ja osaamisen turvaaminen ei ole erillinen kysymys, vaan keskeinen osa kuulonkuntoutuksen tulevaisuutta.
Audionomien tarkkaa kokonaismäärää ja tehtävärakennetta ei tilastoida, mikä vaikeuttaa resurssitarpeen ennakointia. Tällä hetkellä arviot audionomien määrästä perustuvat puutteellisiin tietoihin eri muotoisen täydennyskoulutuksen suorittaneista, eivätkä ne huomioi esimerkiksi työllistymistä audionomin tehtäviin tai eläköitymistä.
Audionomien tarvetta voidaan havainnollistaa vertaamalla Suomea Ruotsiin. Ruotsissa audionomien määrä on väkilukuun suhteutettuna selvästi suurempi kuin arvioitu koulutettujen audionomien määrä Suomessa. Tärkeää olisi saada audionomeja sekä opetuksen ja tutkimuksen tehtäviin että kuulonkuntoutuksen kehittämis- ja esihenkilötehtäviin.
Ratkaisuja on olemassa. Audionomien osaamista voidaan ja tulee hyödyntää nykyistä laajemmin koko kuulonkuntoutuspolulla perusterveydenhuollosta erikoissairaanhoitoon. Samalla vähennetään päällekkäistä työtä ja sujuvoitetaan kuulonkuntoutuksen prosesseja koko palveluketjussa.
Kyse ei siis ole uusien palvelujen luomisesta, vaan olemassa olevan asiantuntijuuden tarkoituksenmukaisesta käytöstä – hallitusta norminpurusta, jossa työnjakoa ja toimintatapoja kehitetään.
Norminpurku ei kuitenkaan tarkoita sääntelyn purkamista potilas- ja kuntoutujaturvallisuutta vaarantavalla tavalla. Päinvastoin työnjaon joustavoittaminen kuulonkuntoutuksessa edellyttää riittävää ja säädeltyä audionomikoulutusta sekä audionomin ammatin selkeää sääntelyä. Ilman nimikesuojaa ja yhtenäisiä osaamisvaatimuksia vastuu vaativista kuulonkuntoutuksen tehtävistä hämärtyy, eikä potilaalla ole varmuutta siitä, että häntä hoitaa asianmukaisesti koulutettu audionomi, kuulonkuntoutuksen erityisasiantuntija.
Oikea-aikainen kuulonkuntoutus on vaikuttava investointi toimintakykyyn, potilasturvallisuuteen ja kestävään palvelujärjestelmään.
Tänään 3.3. vietetään maailman kuulopäivää (WHO).
Kirjoittajat
