Kun valmistuin terveydenhoitajaksi 1980-luvun alussa, en osannut kuvitella, millainen työura minulla olisi edessäni. Onneksi valitsin terveydenhoitajan erikoistumisopinnot, ja olen saanut tehdä merkityksellistä työtä. Ennen erikoistumista olin suorittanut sairaanhoitajan tutkinnon ja työskennellyt sairaanhoitajana syöpää sairastavien osastolla ja psykiatrisessa sairaalassa.

Terveydenhoitajan koulutuksesta päällimmäisenä on jäänyt mieleen terveyden edistäminen ja ennaltaehkäisy, jotka ovat edelleen terveydenhoitajakoulutuksen keskiössä.

Ensimmäisessä työpaikassani terveydenhoitajana toimin terveyskasvatuksen yhdyshenkilönä ja opiskelijoiden terveydenhoitajana. Sen jälkeen siirryin neuvolatyöhön. Vieläkin joku saattaa pysäyttää kadulla ja esitellä aikuisen lapsensa, jota olen punninnut ja rokottanut. Monille on erityisesti jäänyt mieleen, kun vastasyntyneiden kotikäynneillä mukanani oli kalavaaka, jossa vauvat punnittiin sideharsovaippaan käärittynä.

Olin juuri aloittanut lastenneuvolan terveydenhoitajana Järvenpäässä vuonna 1985, kun Suomessa todettiin poliotapauksia. Epidemian pysäyttämiseksi käynnistettiin väestön joukkorokotukset. Monet muistavat vieläkin ”sokeripalarokotteen”, jolla epidemia saatiin hallintaan.

Vuosien lastenneuvolatyön jälkeen päädyin tutkimushoitajan sijaiseksi lasten Hib-rokotusprojektiin Kansanterveyslaitokselle (nykyisin Terveyden ja hyvinvoinnin laitos). Hib-rokotus ei ollut silloin vielä kaikkien pikkulasten saatavilla kansallisessa rokotusohjelmassa. Tutkimusprojektiin liittyen kollegani tekivät kotikäyntejä perheisiin, joissa lapsi oli sairastunut vakavaan Hib-tautiin. Osa lapsista myös kuoli tai vammautui. Hib-projektin oppeja pääsin soveltamaan käytäntöön Filippiineillä, jossa näin muun muassa jäykkäkouristukseen sairastuneen vastasyntyneen ja myös muita rokotuksilla ehkäistäviin tauteihin vakavasti sairastuneita.

Kaikkien näiden kokemusten jälkeen minun on ollut helppoa olla rokotusten puolesta puhuja.

Olen saanut työskennellä tartuntatautien ja rokotusten parissa huippuammattilaisten kanssa ja oppinut heiltä valtavasti. Työantajani on aina suhtautunut myönteisesti ja kannustavasti täydennys- ja lisäkoulutukseen sekä kotimaassa että ulkomailla. Vuosien saatossa työtehtäviini ovat kuuluneet muun muassa epidemiaselvityksiin osallistuminen, terveydenhuollon ammattilaisten rokotus- ja matkailuterveyskysymyksiin vastaaminen THL:n neuvontapuhelimessa, Rokottajan käsikirjan ja Matkailijan terveysoppaan toimitustyö, THL:n infektiotaudit ja rokotukset -sivuston päivittäminen ja erilaiset koulutustehtävät yhdessä muiden asiantuntijoiden kanssa. Olen myös toiminut valtakunnallisten asiantuntijaryhmien sihteerinä ja erilaisten yhteistyöryhmien jäsenenä.

Ennen opittiin työn kautta, ja toki se on jatkossakin tärkeää, mutta onneksi terveydenhoitajan koulutus on myös kehittynyt ja muuntunut vastaamaan ajan haasteisiin. Pidän tärkeänä, että myös tartuntataudit ja rokotukset sisältyvät terveydenhoitajaopintoihin. Olisipa minullakin ollut aikanaan mahdollisuus suorittaa ammattikorkeakoulujen ja THL:n yhteistyönä syntynyt, tutkintoon johtavaan koulutukseen ja täydennyskoulutukseen soveltuva Valtakunnallinen rokotusosaamisen koulutuskokonaisuus, johon kuuluu perusteet ja syventävä opintojakso. Perusteiden suorittaminen antaa hyvät valmiudet rokottajan työhön ja syventävät opinnot muun muassa neuvontaan, rokotusten tehoon ja turvallisuuteen, rokotuksia epäröivien kohtaamiseen ja matkailuterveysneuvontaan.

Aloitin työurani polioepidemian aikoihin ja päätän sen aikana, jolloin olemme yhdessä selvinneet koronapandemiasta. Näiden kaikkien kokemusten jälkeen pidän tärkeänä, että meillä on tehokkaita, tutkittuun tietoon perustuvia rokotteita, kaikille maksuton kansallinen rokotusohjelma ja rokottamisen ammattilaisia– terveydenhoitajia.

Tämä teksti on alun perin julkaistu Terveydenhoitaja-lehdessä 2/2024. Eeva Pekkanen on sittemmin siirtynyt eläkkeelle.