Vaihdan työpäivän aikana kieltä suomesta ruotsiin ja ruotsista suomeen usein lähes huomaamatta. Joskus kieli vaihtuu kesken lauseen, ja toisinaan vastaanotto etenee sellaisella suomen ja ruotsin sekoituksella, jolle olisi vaikea antaa virallista nimeä. Tärkeintä ei kuitenkaan ole kielellinen täydellisyys. Tärkeintä on, että ymmärrämme toisiamme.
Työskentelen kaksikielisellä alueella terveydenhuollossa ja käytän työssäni päivittäin sekä suomea että ruotsia. Vuosien varrella olen huomannut, ettei potilaan vahvin kieli terveyteen liittyvissä asioissa aina ole yksiselitteisesti hänen äidinkielensä.
Ruotsinkielinen asiakas saattaa esimerkiksi tuntea jonkin sairauteen, lääkitykseen tai kehoon liittyvän sanan paremmin suomeksi. Terveydenhuollon sanasto tarttuu mukaan niistä ympäristöistä, joissa sitä kuulemme ja käytämme. Niinpä joskus puhumme ruotsia, kunnes vastaan tulee yksi suomenkielinen sana, joka kuvaakin asiaa paremmin. Sitten jatkamme taas ruotsiksi.
Tällaisessa hetkessä kieli ei ole minulle itseisarvo. Yhteinen ymmärrys on.
Se on saanut minut miettimään, mitä kielellisesti hyvä hoito oikeastaan tarkoittaa. Riittääkö, että minä pystyn puhumaan asiakkaan kieltä ja asiakas minun? Vai pitäisikö tavoitella jotakin enemmän, sitä, että todella ymmärrämme toisiamme?
Yhteinen kieli ei vielä takaa yhteistä ymmärrystä
Suomessa oikeus käyttää suomea tai ruotsia sosiaali- ja terveyspalveluissa perustuu lainsäädäntöön. Kaksikielisellä hyvinvointialueella palvelut on järjestettävä molemmilla kielillä, ja asiakkaan äidinkieli ja yksilölliset tarpeet on mahdollisuuksien mukaan otettava huomioon hänen hoidossaan ja kohtaamisessaan.
Laki antaa perustan. Vastaanottohuoneessa ratkaistaan, miltä oikeuden toteutuminen käytännössä näyttää.
Ihminen voi pärjätä toisella kotimaisella kielellä erinomaisesti työssä, kaupassa ja tavallisissa arjen tilanteissa. Terveydestä ja sairaudesta puhuminen on kuitenkin erilaista. Ammattilaiselle tuttu sanasto voi olla vierasta. Vielä vaikeampaa voi olla kertoa peloista, mielialasta, seksuaaliterveydestä tai siitä, miksi omahoito ei ole onnistunut suunnitellusti.
Olen ajatellut asiaa usein näin, toisella kielellä voi ehkä pystyä kertomaan, mitä tapahtui. Omalla vahvimmalla kielellä voi joskus olla helpompi kertoa, miksi.
Terveydenhoitajan työssä juuri tuo miksi voi muuttaa koko keskustelun.
Äidinkielikään ei kuitenkaan automaattisesti takaa ymmärtämistä. Terveyden lukutaito, käytetty sanasto, elämäntilanne ja monet muut tekijät vaikuttavat siihen, miten ihminen pystyy vastaanottamaan ja hyödyntämään terveyteensä liittyvää tietoa. Siksi vastuu ymmärrettävästä viestinnästä ei voi jäädä asiakkaalle.
Omahoito tapahtuu arjessa
Pitkäaikaissairauksien hoidossa tämä konkretisoituu erityisen hyvin. Diabetes on yksi esimerkki sairaudesta, jossa ammattilainen voi ohjata, opettaa ja suunnitella, mutta ihminen tekee suuren osan hoitoonsa liittyvistä ratkaisuista itse vastaanottojen välissä.
Siksi jään välillä pohtimaan, arvioimmeko onnistunutta ohjausta väärällä tavalla. Riittääkö, että olen kertonut kaiken tarpeellisen? Vai pitäisikö onnistumista arvioida sen perusteella, mitä ihminen vastaanotolta lähtiessään todella ymmärtää ja pystyy soveltamaan?
Kysymme helposti: ”Ymmärsitkö?”
Useimmiten vastaus on kyllä.
Paljon enemmän saamme tietää pyytämällä ihmistä kertomaan omin sanoin, miten hän aikoo toimia kotona. Emme silloin testaa asiakkaan osaamista, vaan omaa onnistumistamme ammattilaisina: osasinko minä kertoa asian niin, että se oli ymmärrettävissä?
Kun kyse on esimerkiksi lääkityksestä, insuliinin annostelusta, hypoglykemian hoidosta tai siitä, milloin pitää hakeutua hoitoon, ymmärtämisellä on myös suora yhteys potilasturvallisuuteen.
Kaksikielisyys on enemmän kuin käännetty potilasohje
Kielellisesti yhdenvertainen terveydenhuolto ei mielestäni toteudu vielä sillä, että verkkosivusta, digipalvelusta tai potilasohjeesta on olemassa suomen- ja ruotsinkielinen versio.
Palvelu pitää myös löytää. Sitä pitää pystyä käyttämään ja sen sisältämä tieto pitää ymmärtää. Tämä korostuu entisestään, kun yhä suurempi osa sosiaali- ja terveyspalveluista siirtyy digitaalisiin kanaviin.
Terveydenhoitajina työskentelemme terveyden edistämisen, sairauksien ehkäisyn, ohjauksen ja ihmisen kokonaisvaltaisen kohtaamisen ytimessä. Siksi kieli ei ole työssämme vain tiedon välittämisen väline. Se on osa luottamusta, osallisuutta ja mahdollisuutta onnistua omahoidossa.
Ehkä kaksikielisten palvelujen toteutumista pitäisi siksi välillä tarkastella toisesta suunnasta.
Ei ainoastaan kysyä: saako palvelua suomeksi ja ruotsiksi?
Vaan myös: pystyykö ihminen käyttämään palvelua omalla kielellään, tuleeko hän ymmärretyksi ja ymmärtääkö hän itse saamansa ohjauksen riittävän hyvin voidakseen toimia sen perusteella?
Joskus yhteinen ymmärrys syntyy suomeksi, joskus ruotsiksi ja joskus sulavasti molempia käyttäen. Kielellinen joustavuus ei vähennä oikeutta saada palvelua omalla kielellä. Parhaimmillaan se auttaa toteuttamaan sen kaikkein tärkeintä tarkoitusta, sitä, että ihminen tulee kuulluksi ja ymmärretyksi.
Kaksi kieltä ei tarkoita kahta erilaista oikeutta hoitoon. Oikeus hyvään hoitoon pitäisi olla aina sama.